AISTILLISTA PASKAA

 

näinä yön pikkutunteina, siinä vaiheessa ku kello näyttää enemmän aamua kun iltaa, on aikaa kelata kaikennäköstä. mä istun tyynyjen keskellä ja tuijotan tätä näyttöä, oon liian laiska ottamaan laseja yöpöydältä, joten mä siristelen mun silmiä. mä oon liian ajatuksissani huomatakseni, et biisi loppu ajat sitte. mä oon liian onnellinen murehtimaan mistään, ja liian väsyny nukkumaan. mä oon liian täynnä onnea ja elämää, et antaisin kaiken pahan tulla mun tielle.

 mä oon keskellä sotatannerta, mul on jengiä jeesiis, mut loppujen lopuks mä olen siinä sodassa yksin. mä vastaan mun mieli. tottakai takapakkia tulee, mut ei auta ku jatkaa. mä oon oppinu rakastamaan elämää, mä aion elää. yolo, niinku mä tapaan sanoa vähän turhanki usein. mä oon vuosien jälkeen muistanu, miltä se tuntuu, ku ihan oikeesti hymyilyttää. mä oon antanu elämän voittaa. mä oon antanu itteni tulla taas onnelliseks ilman et se tuntuu jotenki väärältä. mä oon antanu itelleni aikaa nousta ylös, enkä oo pakottanu itteäni nousemaan. mä oon tajunnu, että ehkä se aika sittenki parantaa. pikkuhiljaa, mä olen taas tullut omaks ittekseni.
 mussa ja mun menneisyydessä on paljon mitä voisin muuttaa. mä voisin olla vähän enemmän sitä ja vähän vähemmän tota, kumpa olisin jättäny sen asian tekemättä ja tehny jotain, mitä jätin tekemättä. en mä kuitenkaan kadu mitään, koska jos niin ei olis tapahtunu tai ollu tapahtumatta niin ei tiedä missä sitä nyt oltais.
 mä oon useina iltoina maannu tunteettomana mun sängyssä tuijottaen kattoa. kelaamatta oikeestaan yhtään mitään. mä oon ollut siinä, mut toisaalta mä taas en oo ollut. mä oon kulkenu katuja pitkin, mut mä oon ollu vaan pelkkä kuori. mä oon ollut, mut toisaalta mä olen ollut olematta. mä oon toivonu olevani näkymätön ja toivonu, ettei mua edes olis. mä oon ollu pohjalla, mä oon ollu ihan paskana. mä oon roikkunu rotkon partaalla ja mut on tipautettu sieltä alas. mut niistä mä opin.
 mä oon ollut ilman mitään sananvaltaa ja ilman mitään arvoa. eniten kuitenki pohjalle veti se, etten itekkään pitäny loppujen lopuks itteäni minään. mä olin vaan luuseri. mä aloin uskoa siihen, että kaikki olis paremmin jos mua ei olis. mä koitin kestää, mut mä en kestäny. mä muserruin, mä olin lopullisesti murskana.
 nyt ku haavat on muuttunu arviks ja arvet haalistuneet, mä voin sanoa, et mä olen tehny helvetin kovaa työtä. mä en vois olla kiitollisempi niille, jotka pysyi, ne jotka hyväksyi mut tälläsenä. tottakai mä oon muuttunu, mut kaikki muuttuu. mä oon oppinu arvostamaan elämää, mä oon rakastunu elämään. mä haluan nähdä ja mä haluan kokea. mä rakastan tuntea, koska tunteet ei oo ollu mulle aina itsestäänselvyys. mä sinänsä pelkään aamuja, koska mä en tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. mitkä fiilarit ja miltä maailma näyttää. kuitenki, mun elämä on ihan siistiä, mä teen mitä mä haluan ja mä saan olla se, kuka mä olen. mä oon kiitollinen niille, jotka piti mua pystyssä. mä oon kiitollinen niille, jotka ei antanu mun luovuttaa. mä heiluttelin jo valkosta lippua, mä olin jo valmis antaa periks. mä olin jo oikeestaan luovuttanut. mutta mut pidettiin kuitenki mukana pelissä.
 mä oon ymmärtäny sen, että elämä on oikeesti aika lyhyt. mä haluan elää, mä haluan elää onnellisen elämän. mä aion elää. mä rakastan maailmaa ja mä rakastan elämää. mä rakastan paljon, nytkun mä taas oon sen oppinu. elämä on ihan sairaan upee asia.
 mä en häpeä sitä, mitä mä kannan mukana jokapäivä. mä en häpeä sitä, millanen mä olen. on tilanteita, jolloin oon tosi epävarma ja puhun entistä epäselvemmin. silloin ku pelottaa, mua pidetään entistä tiukemmin kädestä kiinni ja jeesitään, kun mä apua tarvin. pitkä tie on jo kuljettu, viel on matkaa jäljellä, mut mä en voi muuta todeta ku että mä olen oman elämäni sankari.