everytime that you live is a time when you feel and the only time you heal

mullei ole selvää muistikuvaa, koska kaikki alkoi. mä vaan päätin rakentaa helvetin vahvat muurit mun ympärille, ja eristää oman tunnemaailman muiden tietämättömiin. mä eristin siinä samalla ittenikin. mä rupesin seurailee enemmän vierestä, pidin omat jutut omina juttuina. mä olin niin pieni vielä silloin, mut siihen tilanteeseen mä ajauduin. tai oikeestaan kun tarkemmin kelaa, mä valitsin. ja jos nyt voisin muuttaa sen valinnan, mä tekisin sen. ainakin mä luulen niin.

 

mä oon aina miettinyt vähän syvällisemmin. mä oon aina sukeltanu vähän pidemmälle ja uppoutunut aina vaan syvemmälle omiin ajatuksiini. mä en halua ottaa mitään kirjaimellisesti, mä haluan uskoa, että oikeestaan kaikki mitä on, on kielikuvallista tai täynnä vertauksia. mä en usko, että mikään on niinkuin sen sanotaan olevan, vaan sillä on joku syvempikin merkitys. mä uskon vahvasti siihen, että maailma on kaunis, ihmiset pahoja.

 

mä en oo koskaan osannut puhua, mä olen aina purkanut ajatukset, hyvät ja huonot, kirjottamalla. mulla on läjäpäin  erilaisia vihkosia ja päiväkirjoja täynnä  tekstiä, joissa mä pohdin ja avaan mun ajatukset. mut niitä kukaan ei pääse koskaan näkemään. ne on mun, ei muiden. mä ajattelen niin edelleen, mä olen kasvattanut itteni tälläseks. mä olen valinnut kulkevani tälläistä tietä, joten mä kuljen sitä pitäen hymyn mun huulilla ja katseen jonnekkin, minne muut ei näe.

 

mä olen ehkä joskus päästänyt ihmisiä liian lähelle. mä olen ehkä luottanut liikaa, ja loppupeleissä mä olen ollut se, joka kärsii. se, johon sattuu ihan saatanasti. silloin mä olen taas nostanut suojamuurit pystyyn ja päättänyt, ettei niistä tuu enää koskaan kukaan läpi. ettei enää ykskään pääse mun salaiseen maailmaan, jossa mä elän.

 

mä en ole koskaan ollut läheisyydenhaluinen. mä olen lähinnä paennut tilanteita, joissa saattaa joutua kosketukseen toisen ihmisen kanssa. mä en oo koskaan ymmärtänyt halailujuttuja tai muita vastaavia. mä mielummin pidän sen oman ilmani ympärilläni, oman tilan. mä tarvitsen sen tilan. tottakai mä halaan tota parempaa puoliskoa, sehän nyt on selvää, mut ne on sellasia haleja, jotka luo mulle tunteen, että mä olen turvassa, että mä olen siinä, minne mä kuulun.

 

mä olen aina pelännyt kuolemaa, mut silti siinäkin on jotain, joka kiehtoo ihan saatanasti. toisaalta se tietämättömyys siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu on ihan jäätävän ahdistava. sellanen, joka saa mut voimaan pahoin jopa fyysisesti. mä uskon siihen, että mä olen täällä jollain tapaa kun mun sydän on lyönyt vimesenkin kerran. mä uskon siihen, koska mä haluan uskoa, että mulla on mun vierellä suojelusenkeli. mulla tulee siitä turvallinen ja hyvä olo, ehkä siksi mä uskonkin niin.

 

mä taistelen omaa päätäni vastaan. joskus mä voitan ja mä olen niin elossa, kun vaan voin olla. mä rakastan elämää ja kaikkea sitä, mitä mä saan kokea. mulla tosiaan on vaan yks elämä aikaa, ja mä tosiaan haluan tehdä asioita, jotka tekee mut onnelliseks. ne on kuitenkin ne seikat, jotka pitää mut loppupeleissä hengissä. ne on ne syyt, miksi taistella.

 aina mä en kuitenkaan voi voittaa, joskus mun on annettava periksi. mun on oltava hetki, kun mua ei olisikaan, ja hetkeksi mä eksyn. mä keräilen voimaa taas alkaa nostaa itseäni sieltä, minne vajoamista mä pelkään. mä pelkään sitä saatanasti, mutta toisaalta ilman sitä pelkoa mä en ehkä olis yhtä vahva. koska sen tunteen pelkääminen saa mut yrittämään, ja se yritys usein palkitaan. mä en vieläkään ole yksin tän kanssa, mutta loppujen lopuksi mä olen yksin näiden tunteiden kanssa.

 

tällähetkellä myös mun perhe ja poikaystävä joutuu myös elää tän kanssa, minkä kanssa mä elän. ne näkee osan siitä, mitä mä käyn läpi. sen, kuinka kuolemattomasta tulee kuolevainen. mä en tiedä tuleeko tää aina jatkumaan tälläisenä, vai tulenko mä vielä joskus elämään oireettomasti. mä en tiedä, ehkä se ei siis oo tarpeellista. mua vaan vähän ahdistaa se tietämättömyys, mutta tietohan lisää tuskaa. jos mä tietäisin, mä tietäisin liikaa.

 

mä harvemmin avaudun tästä aiheestaa, harvemmin mä edes ajattelen sairastavani. tästä on nyt vaan ollut lehdissä niin paljon, ja mä olen tajunnut, ettei mun tarvitse elää häpeän kanssa siitä, millanen mä olen. mä olen ihan niinkuin kaikki muutkin, vaikka toisaalta, mä en ole ollenkaan niinkuin muut. mutta nyt, mä olen myöntänyt itelleni, mä olen lopettanut asian kieltämisen. mä olen nyt elämäni kunnossa, vahvempana kuin koskaan. mä olen yksi niistä monista nuorista, jotka liian monta vuotta elää väärän diagnoosin alla. monta onnellista hetkeä mä kyllä olen menettänyt sen takia, että ihmiset (myös mä) olen ollut liian sokea tietyille ajanjaksoille. mä olen ollut niin onnellinen, ettei sitä edes ole ajateltu olevan sairautta. mä kärsin siitä monta vuotta, siitä, ettei silmiä avattu tarpeeksi suuriksi, että oltaisiin nähty koko kuva, eikä vain ne synkimmät hetket.

mä olen yksi tämän sairauden vangeista, mutta mä en näe mitään syytä, miksen mä voisi elää kuin kuka tahansa. tai oikeastaan, nyt kun mä olen oppinut elää tän kanssa, mä en ole enää tän sairauden vanki. sairaus on osa mua.

 

kiitos äiti siitä, ettet sä luovuttanut kun mä luovutin.
kiitos siitä, että sä et unohtanut, että toivoa on aina.
kiitos siitä, että sä pidit mut hengissä,
kun mä olin valmis kuolemaan.