jaksan kantaa mun maailmaa

 

 

 

 

jotain satunnaisia omppuräpsyjä, menoa ja meininkiä. mä rakastun joka ilta vaan enemmän meidän kämpän yläkerran maisemiin, ja voisin hengailla ton ikkunan edessä useita tunteja katellen kuinka aurinko katoo kerrostalojen taakse. mä oon ehkä liiankin laiskalla meiningillä, mut mul on hyvä näin. mä koitan pitää stressin poissa ja tänään ku selasin mun kalenteria tajusin et ensviikolla(?!?!?!) olis eka yo-juttu. mitäs, mihin se aika katos ja miks kirjat makaa vieläki auton lattialla?
 kämppä rupee näyttää valmiilta ja tiskivuori ei tunnu ikinä katoovan, vaikka tiskiharjaa heiluttelis vuorokauden. mun tekis mieli kirjottaa raamatullinen mun sekalaisista fiilareista, tästä stressin ja väsymyksen uuvuttamasta onnellisuuden hypermultihuipentumasta. mä en tiedä mil fiiliksillä nyt sit loppupeleis oon, mut ainaki mä jaksan nauttii hetkestä.

jos mä vaan oon, niin kaikki menee just niinku pitääkin, niin mulle joskus opetettiin.