viimesiin päiviin mä en ole jaksanut tehdä mitään. mä olen maannut sängyssä ja istunut sohvalla, mä en ole osannut edes puhua. mä olen itkenyt itseni uneen useammin kuin kerran ja tuntenut sellasta ahdistusta ja surua, mitä mä en ole ikinä ennen tuntenut. mä olen voinut henkisesti erittäin huonosti, mutta luojan kiitos nyt alkaa vähän jo helpottaa.
 mä mietin syitä ja seurauksia. mä oon yrittänyt purkaa pahaa oloa puhumalla ja puhumattomuudella. mä oon hukuttautunut synkkiin biiseihin ja istunut suihkun alla itkien, tunteja. muhun on sattunut ja mun maailma on murentunut. mä yritän rakentaa sitä pystyyn uudelleen, mutta mä tiedän, etten mä ole ihan vielä valmis siihen. mä haluan vielä hetken olla tässä, olla nyt.
 mä olen pelännyt ihan älyttömästi, mä olen pelännyt niin kauan, että se alkaa näkyä ja tuntua jo fyysisesti. mä olen vihannut ja mä olen myös rakastanut. mä olin hetken maailman onnellisin 19-vuotias, mä olin hetken maailman tärkein ihminen. mä olin hetken aikaa niin onnellinen, että normaalikäytös ei olis tullut kuulookaan. mut silti mut valtas pelko, epätoivo ja täydellinen suru. peloista tuli totisinta totta, ja mun huolenaiheet muuttui todeksi. mä murruin, mä en ollut niin vahva, kun mä uskoin olevani. mun vuosien työ ei ollut tuottanutkaan toivottua tulosta.
 mä olen pettynyt itseeni, mä olen edelleen surunmurtama. koti on ainoa paikka, missä mun on nyt hyvä olla, ja tänne mä linnoittaudun. turvallisten seinien sisään, missä kukaan ei pysty tehdä pahaa. tänne, missä tuoksuu vaniliakynttilät ja kahvi. tänne, missä mä olen kääriytyneenä mustaan peittoon. tänne, missä mun meikit leviää poskille.

 mä keräilen palasiani sieltä, minne ne on tippuneet. mä puren huuleni verille pidätellessäni kyyneleitä. mä katson menneisyyteen. mä ikävöin sitä, joka ei koskaan ollut.
 luojan kiitos, mulla on maailman paras poikaystävä, jonka kainaloon on hyvä käpertyä.