kultapoika ja sen maailmantärkein lelu♥ / naturelliä tukkaa ja kaapinpohjalle unohtunut huppari

 kesäiltalookkia ex-wc:ssä. mulla on niin ikävä tota lattialämmitystä :D / pitkän kesäkoulutuksen todistus ja ilonen terminaalityttö

 viimeviikolla oltiin äitin kanssa viettämässä äiti-tytär aikaa jäähallilla. ennen seurana oli kans sisko, mutta nytku se on siirtynyt poromaailmaan niin mennään kahden naisen voimin. on se jännä kuinka paljon haluu viettää äitin kans aikaa nyt kun on muuttanut poissa kotoa. musta tuntuu että hengailen enemmän äitin kanssa kun kavereiden :D nolomä. mut äiti on ihan paras♥

 jonkun päivän duuniin meno asua ja jonkun toisen hengailuasua. oon tykästynyt tohon kauluspaita+neule yhdistelmään vaikkei se oikeestaan mun tyylistä ookkaan. mä huomaan että mun vaatekaappi on taas väritön ja oon hamstrannu hyllyt ja henkarit täyteen mustaa, valkosta ja harmaata.

 viikonloput näyttää yhtä sunnuntaita lukuunottamalta tältä, ei ihmekkään että arkipäivät tuntuu enemmän viikonlopuilta ja vapailta kun viikonloput.

 ootdx2

 mitä tää sääki nyt on? sataapaistaasataapaistaa... / lempipuuhaa, peiton alla makoilu sateen hakatessa ikkunoihin

 meikän 8v partyt siskon ja kamun kans / siskoikävöintiä♥

 ilonen-emma x2. lähettiin äitin kanssa matto-ostoksille

 uus emma / vanha emma... tai no nythän mä olen jo monta kuukautta vanhempi kun tossa greeneyed-kuvas.

 salkkareita / yöduunia

 

 

hiljasuus on tältä erää päättynyt. mä hypin tänään varmasti avaruuteen asti laskiessani enkun pisteitä. läpi näyttäis menevän vaikkei kuuntelu tai kirjallinen osa menny mitenkään putkeen. tänään terveystieto ja kai sekin ihan ok meni. mua vaan vähä pelottaa, että eksyin taas aiheesta pohtimaan turhanki syvällisesti. no, en tiiä, enkä jaksa miettiä. nyt on jonkun verran päiviä aikaa nollata toi hirveä panostus-ahdistus-stressi ja uus jakso alkaa ja sillon vaihtuu taas höntsäily jäätävään opiskeluun.

 duunia on paljon ja se verottaa tietysti mun jaksamista. mä en oikein tiedä muutenkaan kuinka mä nyt jakselen. kaikki hymyilyttää mut mikään ei nostata-fiilis. onneks nyt on satanut pari päivää, niin on saanut ihan luvan kanssa olla tekemättä mitään. tosin liika tekemättömyys alkaa ahdistaa, joten oon tänään ekaakertaa vapaalla töistä, ja mun on pakko myöntää nyt, että mä oikeestaan viihdyn töissä tosihyvin. meillä on huippu duuniporukka, ja jokasen työvuoron aikana saa nauraa vatsan kipeäks ja jutella syvällisiä.

 

mä jatkan nyt lords of dogtownin kyttäilyä !

MY KINGDOM

mä voin sanoa rakastavani mun makkaria. tai no, onhan se ton toisenkin, mut täällä mä vietän eniten aikaa. iltasin noista hillittömistä ikkunoista näkyy auringon maalaama punertava taivas ja mä näen kaupungin kattojen ylle. 

you can't have a rainbow without a little rain

1.♥  2.taikamaailma

1 syksy on täällä, ainoo vaateyhdistelmä millä tuntuu selviivänsä hypotermiatta iltasin on lämmin neule ja paksu takki. 2. tein itestäni entistä albiinomman ja värjäsin hiukset mustaks

oltiin jasminin kans ykspäivä piknikillä, joka kesti ehkä 20minuuttia. oli ihan pirun kylmä

uutta ja vanhaa emmaa

1 h&m-collarit + rentotoppi on mun nykyinen everyday-asu. 2. ♥

1 baarilookkia kesältä 2. yölliset duunivuorot ja väsyny meininki

sunnuntai meni koomaillessa valvottua yötä äitin luona.

uus tukkajuttu (jumalauta toi tekee mun hiuksista sileet!) ja uudet naamamössöt. aattelin monien kehujen jälkee ostaa itekkin tota CC:tä, ja tähän mennes oon ollu ihan tyytyväinen! nappasin ton tosiaan citarin aleista mukaan.

lisää uusia juttuja, ja ilmeetön mä. tai no, meikän leuka.

tein pitkästä aikaa letin ja se ilmeisesti hymyilytti

ootd ja ahkera historianopiskelija hanna

onnellinen ja ristiriitanen emma.

päivän paras hetki, päikkärien jälkeinen kahvi ja rööki. toi yhdistelmä rupee menee jo es:n edelle.

takkutukkafiilistelyy ja yllärivaatteet.

vapaapäivänä töis, tästä on tulos kai joku tapa, tai sit mulla on vaan ihan mielettömän tylsä elämä

... kävin äitin luona taas moikkaamassa mun vauvaa♥

iltavaasa ja aamuvaasa.

 

siirsin kännykästä äsken isonkasan kuvia koneelle ja tässä nyt olis muutama. kameraan oon saanu otettua jonkuverran jonkulaisia kuvia, ja ajattelin totetuttaa tässä pian toivepostauksen siitä, mitä mä naamani ja tukkaani oikeen sörkin. kun mä keräilin mun hiusmössöjä ympäri kämppää yhteenkasaan, tajusin, että mulla on ihan vitusti erilaisia aineita - ja oikeestaan kusettamatta 90prossaa niistä vielä käýtänki ihan päivittäin... mulla menee varmaan loppu elinikä sen postauksen kasaamisessa, mut YOLO. multa on kans kyselty meikkijuttuja, ja nytkun oon päättäny löytää mun iholle ne täydelliset tuotteet niin voisin kai mä niistäkin nyt sitte jotain väsätä, vaikka vasta kesällä sellasenkin tein.

 

nyt mä laitan salkkarit pyörimään ja meen flunssani kans löhöilemään!

 

 

 

mun partsi rupee täyttyä duunista raahatuista kukista... kuolleista kukista.

home is where your heart is

 

 

everytime that you live is a time when you feel and the only time you heal

mullei ole selvää muistikuvaa, koska kaikki alkoi. mä vaan päätin rakentaa helvetin vahvat muurit mun ympärille, ja eristää oman tunnemaailman muiden tietämättömiin. mä eristin siinä samalla ittenikin. mä rupesin seurailee enemmän vierestä, pidin omat jutut omina juttuina. mä olin niin pieni vielä silloin, mut siihen tilanteeseen mä ajauduin. tai oikeestaan kun tarkemmin kelaa, mä valitsin. ja jos nyt voisin muuttaa sen valinnan, mä tekisin sen. ainakin mä luulen niin.

 

mä oon aina miettinyt vähän syvällisemmin. mä oon aina sukeltanu vähän pidemmälle ja uppoutunut aina vaan syvemmälle omiin ajatuksiini. mä en halua ottaa mitään kirjaimellisesti, mä haluan uskoa, että oikeestaan kaikki mitä on, on kielikuvallista tai täynnä vertauksia. mä en usko, että mikään on niinkuin sen sanotaan olevan, vaan sillä on joku syvempikin merkitys. mä uskon vahvasti siihen, että maailma on kaunis, ihmiset pahoja.

 

mä en oo koskaan osannut puhua, mä olen aina purkanut ajatukset, hyvät ja huonot, kirjottamalla. mulla on läjäpäin  erilaisia vihkosia ja päiväkirjoja täynnä  tekstiä, joissa mä pohdin ja avaan mun ajatukset. mut niitä kukaan ei pääse koskaan näkemään. ne on mun, ei muiden. mä ajattelen niin edelleen, mä olen kasvattanut itteni tälläseks. mä olen valinnut kulkevani tälläistä tietä, joten mä kuljen sitä pitäen hymyn mun huulilla ja katseen jonnekkin, minne muut ei näe.

 

mä olen ehkä joskus päästänyt ihmisiä liian lähelle. mä olen ehkä luottanut liikaa, ja loppupeleissä mä olen ollut se, joka kärsii. se, johon sattuu ihan saatanasti. silloin mä olen taas nostanut suojamuurit pystyyn ja päättänyt, ettei niistä tuu enää koskaan kukaan läpi. ettei enää ykskään pääse mun salaiseen maailmaan, jossa mä elän.

 

mä en ole koskaan ollut läheisyydenhaluinen. mä olen lähinnä paennut tilanteita, joissa saattaa joutua kosketukseen toisen ihmisen kanssa. mä en oo koskaan ymmärtänyt halailujuttuja tai muita vastaavia. mä mielummin pidän sen oman ilmani ympärilläni, oman tilan. mä tarvitsen sen tilan. tottakai mä halaan tota parempaa puoliskoa, sehän nyt on selvää, mut ne on sellasia haleja, jotka luo mulle tunteen, että mä olen turvassa, että mä olen siinä, minne mä kuulun.

 

mä olen aina pelännyt kuolemaa, mut silti siinäkin on jotain, joka kiehtoo ihan saatanasti. toisaalta se tietämättömyys siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu on ihan jäätävän ahdistava. sellanen, joka saa mut voimaan pahoin jopa fyysisesti. mä uskon siihen, että mä olen täällä jollain tapaa kun mun sydän on lyönyt vimesenkin kerran. mä uskon siihen, koska mä haluan uskoa, että mulla on mun vierellä suojelusenkeli. mulla tulee siitä turvallinen ja hyvä olo, ehkä siksi mä uskonkin niin.

 

mä taistelen omaa päätäni vastaan. joskus mä voitan ja mä olen niin elossa, kun vaan voin olla. mä rakastan elämää ja kaikkea sitä, mitä mä saan kokea. mulla tosiaan on vaan yks elämä aikaa, ja mä tosiaan haluan tehdä asioita, jotka tekee mut onnelliseks. ne on kuitenkin ne seikat, jotka pitää mut loppupeleissä hengissä. ne on ne syyt, miksi taistella.

 aina mä en kuitenkaan voi voittaa, joskus mun on annettava periksi. mun on oltava hetki, kun mua ei olisikaan, ja hetkeksi mä eksyn. mä keräilen voimaa taas alkaa nostaa itseäni sieltä, minne vajoamista mä pelkään. mä pelkään sitä saatanasti, mutta toisaalta ilman sitä pelkoa mä en ehkä olis yhtä vahva. koska sen tunteen pelkääminen saa mut yrittämään, ja se yritys usein palkitaan. mä en vieläkään ole yksin tän kanssa, mutta loppujen lopuksi mä olen yksin näiden tunteiden kanssa.

 

tällähetkellä myös mun perhe ja poikaystävä joutuu myös elää tän kanssa, minkä kanssa mä elän. ne näkee osan siitä, mitä mä käyn läpi. sen, kuinka kuolemattomasta tulee kuolevainen. mä en tiedä tuleeko tää aina jatkumaan tälläisenä, vai tulenko mä vielä joskus elämään oireettomasti. mä en tiedä, ehkä se ei siis oo tarpeellista. mua vaan vähän ahdistaa se tietämättömyys, mutta tietohan lisää tuskaa. jos mä tietäisin, mä tietäisin liikaa.

 

mä harvemmin avaudun tästä aiheestaa, harvemmin mä edes ajattelen sairastavani. tästä on nyt vaan ollut lehdissä niin paljon, ja mä olen tajunnut, ettei mun tarvitse elää häpeän kanssa siitä, millanen mä olen. mä olen ihan niinkuin kaikki muutkin, vaikka toisaalta, mä en ole ollenkaan niinkuin muut. mutta nyt, mä olen myöntänyt itelleni, mä olen lopettanut asian kieltämisen. mä olen nyt elämäni kunnossa, vahvempana kuin koskaan. mä olen yksi niistä monista nuorista, jotka liian monta vuotta elää väärän diagnoosin alla. monta onnellista hetkeä mä kyllä olen menettänyt sen takia, että ihmiset (myös mä) olen ollut liian sokea tietyille ajanjaksoille. mä olen ollut niin onnellinen, ettei sitä edes ole ajateltu olevan sairautta. mä kärsin siitä monta vuotta, siitä, ettei silmiä avattu tarpeeksi suuriksi, että oltaisiin nähty koko kuva, eikä vain ne synkimmät hetket.

mä olen yksi tämän sairauden vangeista, mutta mä en näe mitään syytä, miksen mä voisi elää kuin kuka tahansa. tai oikeastaan, nyt kun mä olen oppinut elää tän kanssa, mä en ole enää tän sairauden vanki. sairaus on osa mua.

 

kiitos äiti siitä, ettet sä luovuttanut kun mä luovutin.
kiitos siitä, että sä et unohtanut, että toivoa on aina.
kiitos siitä, että sä pidit mut hengissä,
kun mä olin valmis kuolemaan.

kuinka susta ja musta tuli me

harvemmin unohdun ketään kattomaan pidemmäks aikaa. sun kohalla mä vilkasin ja joku ihme fiilis sai mut kattomaan uudelleen ja unohtumaan siihen. se oli röökinmittanen näkeminen, mä vilkuilin sua mun takkusen tukan takaa ja ihmettelin, miten en ollut sua ikinä aiemmin nähnyt.
 mä sain viestin keskellä yötä, mä keräsin nopeesti kamat ja hyppäsin ratin taakse. ajoin auringonlaskun maalatessa taivaan vaaleanpunaseksi keskustaan kaverin luokse ja mun päässä oli miljoonia ajatuksia. mä tulin ovesta sisään ja väsymyksen takia mä olin jo ihan liian energinen ja ylipirteä. sä makasit sängyllä ollen puoliunessa ja mä olin täydessä vauhdissa. me alettiin jutella ja mä olin sulle helvetin vittumainen, ihan vaan testatakseni kestäksä sitä, että sulle vittuilee. sä kestit sen.
 sä sanoit väsymyksen olevan jo liian suuri ja päätit tallustella sun sotkuseen poikamiesboksiin, ja sä lähdit. mä jäin kelailemaan, et jaa, lähtekööt sitten. hetken päästä mä löysin itteni rappukäytävästä pyytämässä sua takasin. mä otin sua kädestä kiinni ja sä päätit vielä jäädä. mä olin yhtä hymyä, mä olin onnellinen.
 me maattiin viileällä lattialla vierekkäin ja juteltiin monta tuntia syvällisiä, mä halusin kuulla susta lisää ja oppia tuntemaan sut. sä olit tuonut mun tunnemaailmasta esille sellasia tunteita, joita en tiennyt pystyväni tuntea. mä en tiennyt että munlaisen räkänokan maailmasta tulisi vaaleenpunanen yhen leveän hymyn takia, mut siitä tuli. me katottiin parvekkeelta pientä maailmaa ja mietittiin sen kauneutta, miettien ihmisten pahuutta. sä kerroit ittestäsi juttuja,  joita mä rakastin kuunnella. me poltettiin monta röökiä putkeen ja juteltiin. tuli hiljasta, mut se ei ollut ahdistavaa hiljasuutta. se oli hiljasuutta, jossa mun oli hyvä olla.
 oltiin lähössä käymään röökiostoksilla. sä pyysit mun numeroa, sä sanoit, että sä todellakin tarvit sen, sun on pakko saada nähä mut vielä. mä hymyilin ja luettelin numerot. sä otit mua kädestä kiinni kun käveltiin, sä puhuit mulle kauniita asioita. sä olit mulle rehellinen, mulla oli hyvä fiilis. parempi kuin pitkään aikaan. kävelymatkan aikana ehdittiin jauhaa läpi maailmansodat ja terrorismi, salaliittoteoriat ja maailmanloput, kaikki. sulla oli omat vahvat mielipiteet ja sä intit kivenkovaa olevas oikeassa kaikessa.
 sä halasit mua, painoit huulet mun huulille ja hymyilit.
 mä parkkeerasin auton ja istuin grillin penkille venaamaan sua. mä sytytin röökin ja mun mahanpohjalla lenteli miljoonia perhosia. sä olit näpytellyt mulle viestejä koko sen ajan, kun mä olin duunissa. mä vilkuilin joka suuntaan ja odotin sua innolla. pian sä tallustitkin ja nauraen kerroit, että pitää sitten kiivetä ikkunasta sisään koska ovi hajos. mä naurahdin ja korkeenpaikan kammosena mua pelotti ajatus ruveta kiipeilemään. sä nostit mut ylös ja istahdettiin sohvalle. jatkettiin jutustelua ja siinä vierähti kokopäivä. päivät kului ja pian mä olin jo aivan korvia myöten ihastunut suhun ja kaikkeen sussa. sä hipsutit mun selkää kun oltiin menossa nukkumaan, sä pussailit mun niskaa ja kiedoit kädet tiukasti mun ympärille. mä olin varmasti maailman onnellisin tyttö, ja oon varmasti edelleen.
 vieläkin, sä saat ne perhoset lentämään. mä saan nukahtaa sun viereen jokainen ilta, herätä sun vierestä jokanen aamu. mä saan olla sun, ja se on parasta mitä mulle on tapahtunut. sä olet parasta mitä mulle on tapahtunut. mä rakastan sua, to the moon and back.

 

jaksan kantaa mun maailmaa

 

 

 

 

jotain satunnaisia omppuräpsyjä, menoa ja meininkiä. mä rakastun joka ilta vaan enemmän meidän kämpän yläkerran maisemiin, ja voisin hengailla ton ikkunan edessä useita tunteja katellen kuinka aurinko katoo kerrostalojen taakse. mä oon ehkä liiankin laiskalla meiningillä, mut mul on hyvä näin. mä koitan pitää stressin poissa ja tänään ku selasin mun kalenteria tajusin et ensviikolla(?!?!?!) olis eka yo-juttu. mitäs, mihin se aika katos ja miks kirjat makaa vieläki auton lattialla?
 kämppä rupee näyttää valmiilta ja tiskivuori ei tunnu ikinä katoovan, vaikka tiskiharjaa heiluttelis vuorokauden. mun tekis mieli kirjottaa raamatullinen mun sekalaisista fiilareista, tästä stressin ja väsymyksen uuvuttamasta onnellisuuden hypermultihuipentumasta. mä en tiedä mil fiiliksillä nyt sit loppupeleis oon, mut ainaki mä jaksan nauttii hetkestä.

jos mä vaan oon, niin kaikki menee just niinku pitääkin, niin mulle joskus opetettiin.

ikävä mun punasta lettiä.